Johtamisen tulevaisuus – ilmiöitä, innovaatioita ja itseohjautuvuutta

john-carlisle-539580-unsplash

EMBA Tampereen opiskelijat kokoontuivat yhteiseen koulutuspäivään johtamisen tulevaisuuden äärelle. Yleensä opiskelemme omissa opinto-ohjelmissamme, mutta tähän päivään oli koottu kaikille aloille yleispäteviä näkökulmia johtamisen tulevaisuuteen. Monialainen osallistujajoukko tarjosikin erittäin mielenkiintoisia keskusteluja ja tietysti arvokasta verkostoitumista.

Yritän tähän tekstiin tiivistää erittäin mielenkiintoisen päivän parhaat palat höystettynä lyhyellä pohdinnalla oppien ja näkemysten soveltamisesta oman organisaationi toimintaympäristöön ja omaan ajatteluuni.

Ilmiöitä yli rajapintojen

Valtiosihteeri, työelämäprofessori Anna-Kaisa Ikonen puhui ilmiöistä, innovaatioista ja johtamisen haasteista ameebamaisissa ympäristöissä. Esimerkkinä hän käytti tulevaisuuden kaupunkia, joka on enemmänkin mahdollistaja ja alusta kuin hallinnollinen yksikkö. Johdettavana on tavallaan virtuaaliorganisaatio.

Organisaatiouudistukset – hallinnon ja rakenteiden muuttaminen – eivät enää auta, vaan pitää pystyä liikkumaan yli rajojen, etsimään uusia tekemisen tapoja. Organisaatiot eivät saa muodostua esteeksi. Muutos ja kehitys tapahtuu organisaatioden rajapinnoilla, joita voidaan kutsua myös yhdyspinnoiksi. Toki siiloissa olevaa syvää osaamistakin tarvitaan.

Loppujen lopuksi on kyse ihmisten johtamisesta. Sen onnistumiseksi kaiken tämän kompleksisuuden keskellä Ikonen korosti dialogia. Rakenteista ei myöskään sovi kokonaan luopua, sillä niiden avulla (esimerkiksi hallintosääntö) voi huolehtia esimerkiksi siitä, että huono johtaminen ei ole mahdollista.

Organisaatioiden rajat ylittävä yhdessä tekeminen on tullut viime aikoina vastaan monessa paikassa, viittasin siihen Tesoman hyvinvointikeskuksen muodossa edellisessä bloggauksessakin. Hyvinvointipalveluihin tämä toimintatapa on erittäin tervetullut ja sitä tehdään jo muun muassa Tays Syöpäkeskuksessa, joka itse asiassa on virtuaaliorganisaatio. Viimeistään sote-uudistuksen myötä yhdessä tekeminen on välttämätöntä, siitä kirjoitin EMBA Tampereen blogiin ja hieman suorasanaisemmin myös tänne.

Digitaalisuutta ja muutosjohtamista

Tampereen kaupungin elinkeinojohtaja Teppo Rantasen aiheena oli digitaalisen muutoksen johtaminen ja esimerkkinä hän käytti Smart Tampere -hanketta. Aika pitkälti oli kyse samantapaisista asioista kuin Ikosen puheenvuorossa – ennakkoluulottomasta yhdessä tekemisestä yli organisaatiorajojen: ”Arvo syntyy yhteistyön kautta.”.

Digitalisaatiossa ei lopulta ole kyse teknologiasta, vaan ihmisistä, sen kiteyttää mainiosti alla oleva video. Ei myöskään ole kyse pelkästään roboteista (vaikka Rantanen näyttikin videon koulussa käytössä olevista roboteista). On kyse ihmisten elämän helpottamisesta ja turvallisuuden lisääntymisestä.

Johtamisessa Rantanen korosti epäonnistumisten sallimista ja muutoksen johtamista. Toisaalta hän myönsi kaiken johtamisen olevan muutoksen johtamista. Jäin miettimään, että tällaisessa innovatiivisen toiminnan johtamisessa pitää olla uskoa ja luottamusta niin onnistumiseen kuin mukana oleviin henkilöihin. Ja pitää olla myös resursseja, sillä kovin suuret epäonnistumiset ja riskien ottaminen eivät ole mahdollisia, jos muutenkin toimitaan ihan äärirajoilla.

Mietin myös suurten visioiden suhdetta arkipäivän todellisuuteen. Kirjoitin tällä viikolla somepäivityksenkin aiheesta. Upeat suunnitelmat kun kariutuvat valittettavan usein käytännössä pieniin asioihin. Smart Tampereen hienot, kansainvälistäkin huomiota saaneet visiot älykkäästä liikkumisesta eivät ole minkään arvoisia, jos ruohonjuuritasolla tökkii – lumet jäävät auraamatta, opasteet kiinnittämättä tai katuhiekat keräämättä. Siinä ei paljon digitalisaatio auta, jos ihmiset eivät voi lähteä ulos kodeistaan. Samoin hienoimmankin palvelun voi pilata elämäänsä kyllästynyt työntekijä tai huono johtaja. Miten visiot ja tekemisen tapa saadaan jalkautettua ihan jokaiselle työntekijälle?

Johtaminen palveluna

Johtamiseen ja ihmisten hyvinvointiin panostetaan enemmän kuin koskaan ja silti työntekijät kokevat olevansa kuormittuneempia kuin koskaan. Vincitin Mikko Kuitunen aloitti puheenvuoronsa herättelevällä toteamuksella tuotetun ja koetun johtamisen erosta eli johtajuusvajeesta. Hän esitti myös lukuja paremman johtamisen vaikutuksista tuottavuuteen.

Kuitusella oli myös ratkaisu johtamisvajeeseen – itseohjautuvuus. Käytännössä siis vähemmän johtajia ja johtamista. Itseohjautuvuus ei kuitenkaan ole helppoa, sillä ihminen on laumaeläin, myönsi Kuitunen. Lisäksi ihmiset tuntevat usein aika heikosti itsensä ja työkalut itseohjautuvuuteen puuttuvat. Keskeinen kysymys on miten johtaja voi auttaa – siis palvella – ihmisiä itseohjautuvuudessa.

Johtamisen murros tulee olemaan yhtä suuri kuin aikanaan oli teollistuminen, ennusti Kuitunen. Johtaminen tapahtuu johdettavan korvien välissä, joukkoja ei voi johtaa. Johtamiseen liittyy myös vahva tasa-arvon vaade, mutta se pitää erottaa tasapäistämisestä. Kultainen sääntö by Kuitunen menee näin: ”Tee toiselle niin kuin hän haluaa tai tarvitsee.”.

Vaikka olen kiinnostunut johtamisen uusista tuulista, myönnän, että odotin Kuitusen puheenvuoroa ristiriitaisin tunnelmin. Olen tässä blogissakin kritisoinut ajatusta johtajattomuudesta (kannattaa lukea myös varsin osuvat kommentit). Toisaalta olen kannattanut ajatusta johtamisesta palveluna. Valaisevaa olikin kuulla Kuitusen myöntävän, että johtajattomuus toimii Vincitin kaltaisessa projektityötä tekevässä asiantuntijaorganisaatiossa. Ja että johtamista – siis johtamispalvelua – tarvitaan kyllä, mutta johtaminen on hajautettua.

Johtaja sosiaalisessa mediassa

Johtaminen on vuorovaikutusta ja sosiaalinen media on hyvä väline siihen, tiivisti Twitter viestintänä -kirjan kirjoittanut puheopin professori Pekka Isotalus.  Isotalus toi hyvin esiin sosiaalisen median, erityisesti Twitterin, hyötyjä johtajille ja totesi, että somen tarjoamista mahdollisuuksista huolimatta esimerkiksi 500 suurimman yrityksen johtajista vain yksi viidestä on Twitterissä ja heistäkin harva on oikeasti aktiivinen.

Someen liittyviksi haasteiksi johtajat kokevat muun muassa sopivan viestintätyylin oppimisen, ajan riittämisen, julkisuuden ja henkilökohtaisuuden. Aitous on olennaista somessa, sitä on kolmenlaista: symbolista aitoutta, itsensä esittämisen aitoutta ja spontaaniuden esittämistä. Henkilökohtaisuus ei tarkoita yksityisyyden avaamista. Hyvässä sosiaalisen median viestissä on ihmisen hajua ja makua, tiivisti Isotalus.

Minua hämmentää, että yhä edelleen johtajille pitää perustella somen hyötyjä. Keskustelujen pohjalta voi päätellä, että tilanne todella on tämä ja että monella on aika vähän näkemystä siitä, miten somea voi käyttää. Olen  moneen kertaan kirjoittanut somen hyödyistä johtajille, erityisesti järjestöjohtajille (mm. täällä, täällä ja täällä), mutta huomaan, että kirjoitukset ovat jo aika vanhoja, joten lienee aika tehdä päivitetty, kattavampi koonti. Erityisesti omalla toimialalla suosittelen kollegoille Twitteriä, sillä sote tehdään somessa.

Mitä tarttui mukaan?

Älä esitä mitään, vaan ole oma itsesi johtajanakin, kehotti tilaisuutta isännöinnyt Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulun tutkimusjohtaja Harri Laihonen. Hän ohjeisti valitsemaan itselle ja organisaatiolle sopivan johtamisen viitekehyksen ja sitten valitsemaan siihen sopivat välineet. Sosiaalinen mediakin on yksi väline monien joukossa.

Minulle tästä kaikesta jää päällimmäisenä mieleen organisaatioiden rajat ylittävän toiminnan tärkeys, se koskettaa omaa toimialaa erityisesti. Tähän asti olen ajatellut sen olevan yhteistyötä, mutta sehän on jotain paljon enemmän. Kuitusen ja Laihosen puheenvuorojen myötä uskallan myös myöntää, että hienotkaan johtamisen uudet suuntaukset eivät sellaisenaan joka paikassa toimi.

Ja vielä lopuksi – kiitollisuus. On todella hienoa, että työnantajani Pirkanmaan Syöpäyhdistys on tarjonnut mahdollisuuden tähän koulutukseen. Arvostan sitä kovasti ja yritän saada koulutuksesta kaiken hyödyn soveltamalla oppeja työssäni ja jakamalla niitä myös täällä verkon ja somen ihmeellisessä maailmassa.

Photo by John Carlisle on Unsplash

 

Mainokset
Kategoria(t): Johtaminen | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Hyvinvointipolitiikka – järjestelmän vai ihmisen ehdoilla?

chris-barbalis-348804-unsplash

Minulla on tapana kirjoittaa tänne blogiin muistiin sote-emba -opintojen herättämiä ajatuksia ja oivalluksia. Lähijakson aiheena oli tällä kertaa hyvinvointipolitiikka. Samaan kokonaisuuteen kuuluu myös Kilpailuvaltion kyydissä -kirja, josta kirjoitin aiemmin esittelyn.

Eriarvoisuus lisääntyy ja hyvinvointivaltio haudataan?

Päivän aloitti vastikään raportin julkaisseen eriarvoisuutta käsittelevän työryhmän puheenjohtaja, professori Juho Saari. Hän puhui syvästä eriarvoisuudesta.  Vaikka enemmistö suomalaisista on terveitä ja voi hyvin, on meillä huono-osainen vähemmistö, joka on pysyvästi eriytymässä valtaväestöstä elintason, elämänlaadun ja elämäntavan suhteen. Tällä ryhmällä ei myöskään ole päätösvaltaa asioihin, toisin kuin keskiluokalla.

Saaren mukaan aikamme keskeinen sosiaali- ja terveyspoliittinen kysymys on se, hyväksymmekö eriarvoistumisen ja siihen liittyvän yhteiskunnallisen turvattomuuden vai lähdemmekö uudistamaan rakenteita tämän eriarvoisuuden vähentämiseksi.

Saari puhui myös hyvinvointivaltion tulevaisuuudesta ja ilmaisi huolensa siitä, että hyvinvointivaltiota pidetään kalliina ja tehottomana. Hänen mukaansa hyvinvointivaltiolla on kyllä mahdollisuuksia, sillä se on käytännöllinen tapa vastata sosiaalisiin riskeihin. ”Tärkeintä on ylläpitää hyvinvointivaltion sosiaalista perustaa.”

Hyvinvointivaltio

Kuva Juho Saaren luentomateriaalista

Pörssianalyytikkoja ja markkinaosaamista sotepalveluihin?

Seuraava luennoitsija, professori Matti Rimpelä toi esiin huolensa sosiaali- ja terveyspalvelujen johtamisesta. Hänen mukaansa Suomessa on ollut hyvin vähän public health -johtamiskoulutusta ja esimerkiksi terveyspalveluja johtavat usein kliinisen työn asiantuntijat. Johtamistaidon merkitys kasvaa koko ajan yksiköiden koon kasvaessa. Hänen mukaansa tämä on Suomen suurin haaste: ”Ei ihme, että ollaan ongelmissa”.

Rimpelän anayysi sotepalvelujen tilasta oli varsin karu. Ongelma on palveluiden eriytyminen ja rakenteellinen välinpitämättömyys – ollaan luutuneita rooleihin, organisaatioihin ja professioihin. Pelisilmä, tilannetaju ja kyky nopeisiin liikkeisiin puttuvat. Vallalla on professionaalinen autonomia, jossa yksiköiden välillä on selkeät rajat ja työnjako. Olemme instituutioiden orjia, kiinni työntekijöiden ja asiakkaiden rooleissa.

On syntynyt rakenteellinen epätasa-arvo. Näennäisesti palvelut ovat kaikkien saatavilla, mutta käytännössä vallalla on akustinen priorisointi. Hoitoa ja palvelua saa, jos osaa pitää puolensa ja vaatia tai sitten huutaa tarpeeksi kovaa.

Rimpelä kaipasi sotepalveluihin markkinointiosaamista asiakaskeskeisyyden muodossa. Markkinointitutkimuksen opit voisivat auttaa luomaan sotepalvelut asiakaslähtöisiksi. Lisäksi hän kysyi pitäisikö hyvinvointipalveluissa ottaa mallia pörssimeklareista. Mitä jos sotemaailmassakin olisi joukko analyytikkoja, jotka katsoisivat tulevaisuuteen?

Järjestöissä ja yhteistyössä ratkaisun avaimet?

Päivien aikana pohdimme ratkaisuja eriarvoisuuden kierteen katkaisemiseen ja hyvinvointipalvelujen viidakossa navigoimisen helpottamiseksi. Yhä uudelleen näissä päädyttiin oikeisiin ihmisiin – kokemustoimijoihin ja rinnallekulkijoihin.  Tarvitaan henkilöitä, jotka ovat ihmisiä ihmisille. Näitä löytyy luontevasti järjestöistä niin työntekijöinä kuin vapaaehtoisinakin.

Toki toinen kysymys on se, miten hyvinvointipalvelut voitaisiin organisoida ihmisläheisemmin, jottei niissä suunnistamiseen tarvita matkaopasta. Miten leanataan palvelut niin, että ihmistä ei pompotella niin kauan kunnes hän putoaa johonkin instituutioiden väliin ja unohtuu sinne?

Tämä on mahdollista ja kokeilujen avulla löytyy hyviä käytäntöjä. Sellainen on esimerkiksi Suomen ensimmäinen hyvinvointiallianssi, viime viikolla ovensa avannut Tesoman hyvinvointikeskus, jossa saman katon alla tuotetaan hyvinvointipalveluita julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin yhteistyöllä.

 

Tähän loppuun vähän musiikkia. Jatketaan kevätteemalla, kuten kiirettä käsittelevässä bloggauksessa. Vaikka yleensä vierastan kovin kepeää ja positiivista musiikkia, toimii tämä Lalehin biisi sopivana vastapainona bloggauksessa käsitellyille aiheille.

 

 

Kategoria(t): Yhteiskunta | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Henkäys on ilmaa vain – Mitä tekisit, jos tietäisit kuolevasi?

Henkäys-on-ilmaa-vain_9789522793805_web72dpi

Tartuin tähän kirjaan ammatillisista syistä, sillä halusin työni takia oppia ymmärtämään millaista on sairastaa parantumatonta syöpää. Silloin en vielä tiennyt  tulevani valituksi saattohoitokotia hallinnoivan säätiön hallituksen puheenjohtajaksi.

Ollakseni rehellinen, luin kirjan myös henkilökohtaisista syistä. Nelikymppisenä sitä yksi jos toinenkin kohtaa jonkinasteisen eksistentiaalisen kriisin. Halusin tietää mikä suunnilleen ikäiselläni kirjoittajalla nousee elämässä tärkeimmäksi, kun saa tietää, ettei aikaa ole kovin paljon.

Suunnitelmat uusiksi

Paul Kalanithi oli suunnitellut työuransa: kaksikymmentä vuotta neurokirurgina ja tutkijana, seuraavat kaksikymmentä vuotta kirjailijana. Valmistumisen kynnyksellä kaikki muuttui. Kävi ilmi, että aikaa ei olisi vuosikymmeniä, vaan korkeintaan vuosia. Vaakalaudalla oli myös kolmas suunnitelma – hankkia lapsi heti kun erikoistumisjakso on suoritettu.

Elämä ei loppunut diagnoosiin, vaikka se aluksi siltä tuntui. Neurokirurgin uraakin oli mahdollista jatkaa. ”Tee sitä, mikä on sinulle kaikkein tärkeintä”, kannusti Paulin onkologi Emma. Läheinen suhde omaan kuolemaan muutti kaiken ja ei mitään. Jokainen kuolee joskus, tarkkaan ajankohtaa on mahdotonta tietää.

Ammatillisesti kiinnostavaa kirjassa oli roolin muuttuminen lääkäristä potilaaksi. Tätä näkökulmaa käsittelen tarkemmin kesäkuussa ilmestyvässä Syöpä-lehdessä (tulossa myös nettiversio). Paul koki, että lääkärin koulutuksesta ei ollut hänelle potilaana mitä hyötyä. Hän oli muuttunut tekijästä teon kohteeksi.

Mielenkiintoista oli sekin, että avaimet kuoleman ymmärtämiseen löytyivät lopulta lääketieteen sijaan kaunokirjallisuudesta. Sanoilla ja ilmaisuilla on merkitystä. Siksi minua jäikin vaivaamaan epilogin viimeisen kappaleen suomennos – kohtasiko Paul kuoleman rehellisesti vai arvokkaasti? Vai kenties itsekunnioituksen säilyttäen? ”Isä eli hyvän kuoleman”, tiivisti Hanna Jensen lause-Finlandian 2013 voittajalauseessaan.

Lapsi vai lapsettomuus?

Saatuaan syöpädiagnoosin joku keskittyy työntekoon, toinen taas jättää työt ja käyttää kaiken mahdollisen ajan perheen ja läheisten kanssa. Paul valitsi neurokirurgin työn.  Suhde perheeseen ei ollut kirjassa keskiössä. Toisaalta lapseen keskittyminen olisi ollut tavallaan helppo ratkaisu, löytyyhän elämän jatkumisesta omien lasten kautta lääke monen eksistentiaaliseen kriisiin ja elämän merkityksen etsintään.

Syöpään sairastuminen hedelmällisessä iässä nostaa esiin pohdinnan  lapsettomuudesta. Musiikko Stina Koistinen kertoo Flinkkilä & Tastula -ohjelmassa, että diagnoosin jälkeen ensimmäinen ajatus oli ”nyt en voi saada lapsia”, vaikka hän ei edes koskaan ollut halunnutkaan lapsia. Syövästä toivuttuaan moni suree lapsettomuuttaan, vaikka ulkopuolinen voisi luulla, että hengissä selviäminen riittäisi.

Kuolema oli läsnä myös Paulin ja vaimonsa Lucyn lapsipohdinnoissa. Ajatus siitä, että hedelmöityshoidoissa käyttämättömättä jäävät alkiot jouduttaisiin hävittämään Paulin kuoltua tuntui musertavalta. He pohtivat myös eikö lapsen hyvästeleminen tekisi kuolemasta vielä vaikeampaa? ”Eikö se olisi hienoa, jos tekisi?”, kysyi Paul. He päättivät elää sellaista elämää, jota tietää eläneensä, teki se kuinka kipeää tahansa.

Kirja kirjoittamisen tärkeydestä

Mikä tekee elämästä elämisen arvoista kuoleman kohdatessa? kysytään englanninkielisen pokkariversion kannessa. Suoraa vastausta ei kirja anna, mutta sitä voi etsiä tutkimalla mitä Paul teki, kun sai tietää kuolevansa. Hän jatkoi neurokirurgin työtään sekä luki ja kirjoitti ymmärtääkseen elämää ja kuolemaa.

Molemmissa hänelle tärkeää oli auttaa muita. Työssään hän auttoi potilaita joko paranemaan tai elämään hyvää elämää. Kirjoittajana hän halusi helpottaa kuoleman kohtaamista.

Oikeastaan vasta Lucyn kirjoittamissa loppusanoissa sain kiinni siitä, että Paulill lopulta kaikkein tärkeintä oli kirjoittaa. Sitä hän teki ihan viimeisiin päiviin saakka – silloinkin, kun ei oikeastaan enää jaksanut. Myös musiikintekijä ja tutkija Astrid Swan kertoo kauniissa ja koskettavassa puheessaan Confessions of an Anxious Memoirist lukevansa ja kirjoittavansa ymmärtääkseen kokemansa, selviytyäkseen.

Turha jää pois

Lukiessa minua vaivasi jokin. Kuin jotain puuttuisi, kuin kirja jäisi kesken. Aivan – siitähän juuri oli kyse. Keskeneräisyys on olennainen osa Paulin kohtaamaa todellisuutta, kuten Lucy epilogissa kirjoittaa.

Kirjassa, kuten usein kuoleman kohdanneiden ihmisten puheissa, korostuu kirkastunut ajatus siitä, miten haluaa elämänsä käyttää. Astrid Swan ja Stina Koistinen kertovat yllä mainitussa ohjelmassa parantumattoman sairauden selkiyttäneen valintoja. ”Halusin keskittyä olennaiseen”, sanoi Stina. Astrid puolestaan koki sairastumisen oikeuttaneen hänen valintansa.

Mitä eväitä kirja sitten antoi työhöni? Paljonkin, erityisesti liittyen potilaan ja lääkärin rooliin ja siihen, mitä potilas hoitavalta lääkäriltään  ja hoitopolultaan toivoo. Kirja sai oivaltamaan, että kun puhumme kuolemasta, puhumme oikeastaan elämästä.

Ja mitä tulee eksistentiaaliseen kriisiin – viimeistään kirjan luettuani ymmärrän, että se on ylellisyyttä. Olisiko elämä elämisen arvoista, jos vain eläisi, eikä koskaan miettisi kaiken merkitystä? Joka hetki on elettävä kuin tietäisi tämän olevan elämän viimeinen päivä. Jokainen päivä voi olla viimeinen. Voimme päättää Paulin tavoin  ”päättää elää niin kauan kuin lopulta kuolemme”.

Lopuksi vielä muutama juttu

Ensin Paul Kalanithin haastattelu, jota ei voi kuivin silmin katsoa:

Sitten eräs sivuhuomautus:

Minulla on lukuvuorossa seuraavaksi vuosi Henkäys on ilmaa vain -kirjan jälkeen, niin ikään postuumisti julkaistu, 39-vuotiaana rintaryöpään kuolleen Nina Riggsin kirjoittama The Bright Hour. Kirjailijoiden lesket ovat sittemmin päätyneet seurustelemaan keskenään. Joskus totuus on tarua ihmeellisempää.

Lopuksi Astrid Swanin musiikkia albumilta From the Bed and Beyond:

Kategoria(t): Elämä, Kirjat, Syöpä | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Mutta mitä mä saan?

hector-martinez-96481-unsplash

Pienessä järjestössä niukkien resurssien kanssa kamppaillessa totuin siihen, että yhteistyö oli elinehto. Lisäksi se on useimmiten myös tosi hauskaa, ei tarvitse yksin tuskailla.

Yhteistyön luulisi olevan järjestötoimijoille itsestäänselvää, mutta aina välillä havahdun toisenlaiseen todellisuuteen.

”Ei meidän tarvitse tehdä yhteistyötä sotessa. Meillä on suhteet vaikuttajiin, voin koska tahansa ottaa yhteyttä heihin.”

”Meidän yhdistys on aina ollut näissä työryhmissä mukana, millä perusteella tänne nimitetään uusia? Kuka ylipäänsä saa nimittää edustajia työryhmiin?”

”Ei ole mitään yhteistä järjestöjen asiaa. Ihan turha sotessa korostaa järjestöjen asemaa, kukin ajakoon oman kohderyhmänsä etua.”

”Ei minulla ole aikaa tehdä yhteistyötä, omassa järjestössä on ihan riittävästi töitä.”

Kuplia ja kuppikuntaisuutta

Nämä kaikki ja monta muutakin väitettä olen kuullut, kun olen sinisilmäisesti olettanut, että järjestöyhteistyö on suorastaan välttämätöntä etenkin näinä sote- ja maakuntauudistuksen aikoina.

Onko kuppikuntaisuus ja omaan napaan tuijottaminen edes sallittua, kun useimman järjestön rahoitus tulee julkisista rahoista? Eiväthän järjestöjen edustamat ihmiset elä erillisissä kuplissaan, vaan sama henkilö kuuluu monen järjestön kohderyhmään. Jos halutaan edistää ihmisten hyvinvointia, parhaiten sen luulisi onnistuvan kokonaisvaltaisella otteella.

Enimmäkseen positiivista

Onneksi paljon enemmän on positiivista, ennakkoluulotonta suhtautumista. Järjestöjä yhdistävä tekijä voi olla samantapainen aihealue, sama koko ja toimialue tai vaikkapa halu jakaa messuosastojen kustannukset. Omassa työssäni yhteistyötä tehdään muun muassa syöpään, mielenterveyteen ja omaistyöhön liittyen.

Vaikuttamistyö on tehokkainta yhdessä. Tuskinpa päättäjät haluavat tavata kymmenen tai sadan järjetön edustajat, jos voivat tavata yhden henkilön, joka edustaa niitä kaikkia. Lempiesimerkkini tuloksellisesta järjestöjen vaikuttamisyhteistyöstä on Monimuotoiset perheet -verkosto.

Kukin tyylillään

Tietenkään yhteistyö ei ole pakollista. Mutta kaikilla ei ole valmiita läänityksiä, suhteita päättäjiin, isoja resursseja tai kattojärjestön tukea takanaan. Ja vaikka olisikin, muutoksen tuulet puhaltavat järjestösektorilla, ainakin mikäli aikoo olla mukana sote- ja makuvalmistelussa. Siellä järjestöyhteistyö on elinehto, kuten kirjoitin Emba Tampereen blogiin.

Minä uskon yhteistyöhön, yhteisöllisyyteen, avoimuuteen ja auttamiseen. Niiden aika on nyt enemmän kuin koskaan. Niiden avulla järjestöt menestyvät.

Loppuun vielä tamperelaista punkkia:

Kuva: Unplash

 

Kategoria(t): Järjestöt | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Mistä kiireessä on kyse?

saketh-garuda-536372-unsplash

”Päivä eteni taas minuuttiaikataululla – ministeriöitä, eduskuntaa, muitakin tapaamisia. Mutta kiireen tuntua ei ole lainkaan. Ei ole ollut aikoihin.”

Näin lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila kirjoitti Facebook-päivityksessään. Toisaalta moni tunnistaa varmaan tilanteen, jossa palaverin päätteeksi sovitaan seuraavaa tapaamisaikaa. Joukosta löytyy vähintään yksi henkilö, joka alkaa luettelemaan kiireitään huomioimatta, että pöydän ympärillä muillakin on todennäköisesti ihan yhtä paljon kaikkea.

Pitääkö töissä olla kiire?

”Joskus kiireellä myös kehuskellaan: olenpa tärkeä, kun minulla on niin järjetön kiire. Mutta hirveä kiire ei yleensä tarkoita tehokkuutta, ja sillä voi olla vakaviakin seurauksia”, todetaan Ylen artikkelissa.

Kaikilla on paljon tekemistä. Aina on kiire. Mitä jos hyväksyisimme faktat? Silpun, somen ja nopeatempoisuuden aikana kiireen kanssa pärjääminen on keskeinen työelämätaito.

Rajansa kaikella, tietenkin. Hankalaksi tilanne menee, jos töissä kiire tuntuu hallitsemattomalta, eikä tehtävien kertymiseen ja aikatauluihin voi itse vaikuttaa. Samoin jos rauhallisempia suvantovaiheita ei ole lainkaan.

Tällöin työntekijällä on vastuu kertoa tilanteesta ja esimiehellä vastuu puuttua asiaan. Usein työtaakka tuntuu jakaantuvan epätasaisesti työntekijöiden kesken. Epätasa-arvon tunne on keskeinen innostuksen tappaja. Aiheen puheeksiottaminen on tärkeä työyhteisötaito.

– Kiire kannattaa kitkeä omasta sanavarastosta, neuvoo kiireen kitkemisestä kirjan kirjoittanut Maarika Maury yllä siteeratussa artikkelissa. – Se kannattaa koettaa kitkeä myös sisäisestä puheesta. Kiirepuheella on kielteinen vaikutus mielialaan ja se jäykistää kehon. Lisäksi hoppuilu tarttuu ympärillä oleviin ihmisiin.

Onko kiire mielentila?

Joitakin vuosi sitten minulla kävi niin, että huomasin kesän tulleen, mutta minulla ei ollut mitään muistikuvaa keväästä. Silloin ymmärsin, että on pakko hidastaa tahtia. Se onnistui tehtäviä karsimalla ja ennen kaikkea rimaa madaltamalla.

Opettelin myös listaamaan tehdyt työt tekemättömien sijaan. Huomasin tekeväni monia asioita vain itseäni varten, kukaan muu ei lopulta edellyttänyt minulta täydellistä suorittamista.

Lisäksi olen opetellut kiireen sietämistä – välillä paremmalla, välillä huonommalla menestyksellä. Työt eivät tekemällä lopu ja työssäni on vaan pakko kestää keskeneräisyyttä ja yllättäviä tilanteita.

Yritän suhtautua hoidettaviin asioihin hyväksyvän tietoisen läsnäolon (Mindfulness) oppien mukaan: tehtäviä ja kiireitä on, mutta en anna niiden määrittää olotilaani. Liekö alussa siteeratulla Kurttilalla sama filosofia.

Ja esimiehenä pyrin aktiivisesti olemaan puhumatta kiireistäni sekä olemaan luomatta kiireen tuntua työpaikalle. ”Kiireestä puhuminen lisää kiireen ja paniikin tuntua. Se vie myös aikaa varsinaiselta tekemiseltä”, todetaan Ylen artikkelissa.

Miten ehtii somettaa?

Minulla on niin paljon töitä, ettei minulla ole aikaa olla somessa! Voi, kuinka usein olenkaan tämän kuullut. Mutta miten ihmeessä joillakin kuitenkin on aikaa, monilla vastuullisissa tehtävissäkin olevilla henkilöillä? Olisiko kyse priorisoinnista?

Some ei ole ylimääräinen, vapaavalintainen lisäpalikka kaiken muun päälle, vaan tärkeä osa työtä. Etenkin, jos sattuu olemaan johtaja, asiantuntija tai tekemään vaikuttamistyötä. Monessa työssä – erityisesti järjestötyössä – on oikeastaan ihan turha tehdä mitään, jos siitä ei kerro kenellekään.

Aktiivisuus somessa ei tarkoita, että somepalveluiden uutisvirtaa selaillaan päämäärättömästi pitkin päivää. Tehokkaaseen somen käyttöön on paljon keinoja, samoin kuin tehokkaaseen ajankäyttöön yleensäkin. Tsekkaa vaikka Viisi tapaa parantaa työtapoja. Tavoitteellisuus on tärkeää myös, siksi minulla on oman elämän somesuunnitelma.

Onko kiire turvapaika?

Sanotaan, että nainen voi valita kolmesta kaksi: hyvin hoidettu työ, siisti koti ja hyvinvoivat lapset. Sama pätee muihinkin sukupuoliin – kukaan ei ehdi kaikkea, vaan pitää valita mihin aikansa käyttää. Täydellistä elämää kuvaavien some-julkaisujen aikakaudella faktat saattavat hämärtyä.

Minulta usein kysytään miten ehdin blogata. Kirjoittaminen on minulle elintärkeää – tapa ajatella ja jäsentää itseäni ja maailmaa. ”Tärkeäksi katsomilleen asioille löytää aikaa”, sanoi eräs haastateltava vapaaehtoistoimijoiden motiiveja käsittelevässä gradussani. Ja niille pitää löytää aikaa.

Kiireeni ovat etuoikeutetun ihmisen kiireitä – saan tehdä merkityksellistä työtä ja olla mukana monessa mielenkiintoisessa jutussa. Lähelläni on ihmisiä, joille olen tärkeä.

Joskus on hyvä pohtia kiireen olemusta vähän syvällisemminkin – mistä kiireessä oikein on kyse. Kiire ei ole pelkästään ulkoapäin tulevaa painetta, vaan ihmiset myös haluavat olla kiireisiä. Uskallammeko pysähtyä ja kysyä itseltämme, miksi aina pitää olla kiire? Mitä pakenemme tehokkuuteen?

Lue myös: Ei mulla ole aikaa!

Ja jotta kevään tulo ei menisi tänä vuonna ohi, eikä unohtuisi, että elämässä on muutakin kuin työtä:

Photo by Saketh Garuda on Unsplash

Kategoria(t): Elämä, Työelämä | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Ihan intona! Innostuksen johtaminen on arkisista asioista huolehtimista

Ihan intona

– Tykkään tehdä sitä mitä teen. Silloin se on paljon helpompaa.

Näin kommentoi muusikko Sami Yaffa Yökylässä-ohjelmassa Maria Veitolan kysymykseen siitä, miten hän jaksaa 53-vuotiaana kiertää maailmaa kahden bändin (Michael Monroen yhtyeen sekä ruotsalaisen The Hellacoptersin) matkassa.

Tämä Sami Yaffan toteamus kiteyttää Ihan intona! Miten innostusta johdetaan -kirjan opin. Töitä jaksaa tehdä, kun nauttii siitä mitä tekee. Se, että työstä voi nauttia, ei kuitenkaan ole automaatio, vaan edellyttää niin innostuksen johtamista kuin jokaisen työorganisaation jäsenen panostusta innostuksen rakentamisessa.

Arkisia asioita

Esittelin tässä blogissa aiemmin Pauli Aalto-Setälän ja Mikael Saarisen kirjan Innostus – Myötämanipuloinnin aakkoset. Siinä innostus ymmärretään ominaisuutena, jota voi oppia. Johtajan tehtävä on innostaa muita. Tässä Leading Passion -hankkeen myötä syntyneessä kirjassa näkökulma on erilainen.

Suurin oivallus itselleni oli se, että johtajan ei tarvitse itse säkenöidä innostusta, eikä innostuksen johtaminen ole mitään sankarijohtajuutta, vaan arkisista asioista huolehtimista. Kun työnteon edellytyksen ovat kunnossa, käy niin, että ”They are doin` it for themselves!”

Hyvä kiertämään 

Innostus kumpuaa työntekijöistä itsestään. Johtaja voi olla innostuksen mahdollistaja tai tappaja. Jokaisella meistä on varmasti kokemuksia molemmista.

Innostus mahdollistetaan laittamalla hyvä kiertämään. On kyse työelämän keskeisistä perustarpeista, jotka ovat autonomia, pystyvyys  ja yhteisön tuki. Hyvän kehä mahdollistaa kestävän innostuksen. Sen edellytykset ovat:

  • motivaatio
  • mahdollisuus kehittää työtään
  • yhteisön arvostus

Hyvän kehä rakentuu yksilöllisen innostuksen ymmärtämiselle, asioista avoimesti keskustelemiselle ja positiiviselle yhdessä tekemiselle. Keskeistä on organisaatiokulttuuri, joka luo edellytykset innostukselle. On kyse myös yksilöistä – jokainen työorganisaation jäsen voi antaa panoksensa innostuksen mahdollistamiseen.

Usein ihan pienilläkin konkreettisilla asiolla on suuri merkitys. Varmoja innostuksen tappajia ovat esimerkiksi se, että päivittäin käytettävät tietojärjestelmät eivät toimi, työaika kuluu turhissa kokouksissa, työnkuva on epäselvä, kaikki eivät noudata samoja sääntöjä tai omat ideat eivät tule koskaan kuulluiksi.

Innostuksen johtamisen huoneentaulu 

  1. Ota selvää mikä kutakin työntekijää innostaa.
  2. Huolehdi, että jokainen pääsee kehittämään työtään ja pystyy oppimaan uutta joka päivä.
  3. Tue kokemusta siitä, että jokainen on työyhteisön merkityksellinen jäsen.
  4. Keskustele innostuksesta, työn kehittämisestä ja oppimisesta työyhteisössäsi useilla eri foorumeilla.
  5. Rakenna yheisen kehittämisen ja oppimisen foorumeita osaksi arjen työtä.
  6. Kitke innostuksen tappajat.

Ihmiset ovat erilaisia

Toinen keskeinen oivallus minulle oli se, että innostus näkyy ihmisissä eri tavalla. Siinä missä toinen hihkuu silmät loistaen, voi toisen innostus purkautua hiomalla jotakin hallinnollista tekstiä tuntikausia. Tunnistan ja tunnustan, että ekstroverttina minun on joskus vaikea ymmärtää introvertteja. Olen yrittänyt opetella tilan antamista keskusteluissa myös hiljaisemmille tuntematta pakottavaa tarvetta täyttää tyhjää tilaa omalla höpötyksellä.

Hyvän kirjan tavoin tämäkin jätti monia asioita pohdittavaksi. Minua mietityttää erityisesti se, että vaikka johtajan ei tarvitse säteillä näkyvää innostusta, onko siitä haittaakaan, jos johtaja on silminnähden innostunut ja innostava.

Ja hyvän johtamista käsittelevän kirjan tavoin tämä järjestöjohtamisen lukupiirin ensimmäinen kirja sai minut ennen kaikkea pohtimaan ja kehittämään omaa työtäni johtajana. Kirjassa todetaankin, että innostuksen johtaminen vaatii johtajalta innostusta kehittää johtajuuttaan ja löytää oman työn merkityksellisyys toisten innostumisesta.

Oman elämänsä rokkistara

Sami Yaffan innostus kumpuaa varmaankin halusta tehdä sitä missä on hyvä – ja toisaalta kehittyä koko ajan paremmaksi. Osansa on todennäköisesti myös  järjestelyillä. Kiertäminen on hauskaa,  kun homma sujuu niin, että saa keskittyä olennaiseen.  Tärkeää on tietysti myös se, että mukana on tyyppejä, joiden kanssa on kiva kiertää ja tehdä hommia sekä se, että yleisö tykkää ja myös kertoo sen.

Autonomia, pystyvyys ja yhteisön tuki ovat siis läsnä niin rokkistaran kuin meidän tavallisten toimistopuurtajienkin työssä. Kun niiden edellytyksistä huolehditaan, innostus pysyy yllä.

 

Kategoria(t): Johtaminen, Kirjat | Avainsanat: , , | Kommentoi

Case Brother Christmas – mitä järjestöt voivat oppia?

20170826_143651

”Facebookissa monet ihmiset kertovat haluavansa lahjoittaa Brother Christmasille, koska he uskovat, että raha menee nopeasti suoraan perille eikä uppoa hallintokuluihin, niin kuin ehkä kävisi isojen avustusjärjestöjen kanssa.” Tämä on katkelma Hesarin Brother Christmasia käsittelevästä jutusta.

Hesarissa nostettiin esiin mahdolliset talousepäselvyydet, mutta en puutu nyt niihin, vaan käsittelen ilmiötä, sen ympärillä vellonutta keskustelua ja järjestöihin toimijoina.

Asiantuntemusta ja osaamista

Tässä casessa on mielenkiintoista se, miten antaumuksella ihmiset puolustavat Brother Christmasia sosiaalisessa mediassa. Hänen toimintansa nähdään pyyteettömänä ja arvokkaampana kuin järjestöjen tekemä. Järjestöt näyttäytyvät monelle kasvottomina ja hitaina toimijoina. Peräänkuulutin itsekin rohkeutta aiemmassa tekstissäni.

Sille on kuitenkin syynsä, miksi tehdään harmaalta näyttävää perustyötä – ylläpidetään vaikkapa vertaistukiryhmiä. Ryhmässä käyminen voi olla osallistujalle avaintekijä elämänhalun säilyttämisessä ja kyseisen ryhmän mahdollistaminen sekä laadun varmistaminen on vaatinut lukemattomia tunteja asiantuntijatyötä. 

Tärkeää olisi huomioida asiantuntemus ja osaaminen, jota järjestöissä on niin työntekijöissä, vapaaehtoisissa kuin hallituksissakin. Kun puhutaan yhteiskunnallisista ongelmista ja ihmisten haastavista elämäntilanteista, ei välttämättä aina toimi se, että joku saa hyvän idean ja rupeaa puuhaamaan. 

Lassi Kurkijärvi, joka toimii Sylvan puheenjohtajana, nosti esiin omassa Facebook-julkaisussaan (jota luvalla siteeraan), että Sylvassa ”työtä tehdään pitkäjänteisesti niin terveydenhuollon kuin järjestötoiminnan ammattilaisten toimesta, ja yhdistyksen tavoitteena on auttaa jokaista potilasta yksittäisten (ja some-näkyvien) tempauksien sijasta. Läpinäkyvyys on yksi yhdistyksen perusarvoista.”

Miten apu menee perille?

Avun pitää mennä perille, mutta hallintokuluihin ei saa mennä euroakaan. Miten tämä yhtälö on mahdollinen? Eikö vaan voisi vaikka kerätä leluja ja viedä ne Syyrian lapsille? Mihin ne hallintokulut menevät? Ne menevät juuri sen varmistamiseen, että kaikki hoidetaan lakien vaatimusten mukaan ja että apu menee juuri sinne, jossa sitä tarvitaan ja jonne lahjoittajat ovat lahjoittaessaan halunneet sen menevän.

Olen käynyt Etiopiassa, jossa sain tutustua suomalaisten avustustyöntekijöiden työhön. Pääsin tekemään heidän kanssaan etsivää sosiaalityötä – vierailemaan köyhissä perheissä varmistamassa heidän avun tarpeensa. Kehitysyhteistyötä käsittelevässä bloggauksessa kerron, miten vaikeaa avustustyö on. Opin Etiopiassa, että jos joku saa liikaa rahaa – olkoonkin se vaikka vain parikymmentä euroa – saattaa koko yhteisön tasapaino järkkyä. Auttaminen vaatii ammattitaitoa.

Palkkatyötä ja vapaaehtoistoimintaa

Ja kyllä, järjestöjen työntekijät ja johtajat saavat palkkaa. Toimiakseni järjestön toiminnanjohtajana olen opiskellut kaksi korkeakoulututkintoa ja suorittanut kaksi pitkää täydennyskoulutusta, nyt on menossa kolmas. En tee tätä työtä ilmaiseksi, kuten eivät tee yritysten tai virastojen johtajatkaan. Palkkatyöni lisäksi olen tehnyt vuosien varrella  paljon ilmaista työtä: toiminut puheenjohtajana ja hallituksen jäsenenä sekä tehnyt lukemattomia tunteja vapaaehtoistyötä eri järjestöissä.

Se, miksi suuntasin järjestöuralle johtuu eräästä illasta 2000-luvun alussa. Menin tuolloin ensimmäistä kertaa Lapsettomien yhdistys Simpukan vertaistukiryhmään. Se käynti muutti elämäni. Koen olevani etuoikeutetussa asemassa, sillä olen viimeiset 15 vuotta saanut työkseni olla mahdollistamassa vastaavia käänteentekeviä kokemuksia.

Pitää myös muistaa, että vapaaehtoistoiminta ei pyöri itsestään. Sille pitää tarjota edellytykset, sitä pitää johtaa. Ei voi vaan ottaa kadulta ketä tahansa innokasta ja lähettää häntä vaikkapa saattohoidossa olevan ihmisen vuoteen vierelle. Tarvitaan haastatteluja, koulutusta, ohjausta ja tukea. Vapaaehtoistoiminnan pitää olla laadukasta – niin apua saaville kuin vapaaehtoisille itselleenkin. Hyvää tarkoittaen voidaan saada aikaan myös vaihinkoa.

Neuvolajärjestelmän luominen, asuntoja asunnottomille, kadonneiden etsimistä

Mitä järjestöt ovat tehneet? Oma taustayhteisöni, Suomen Syöpäyhdistys, perustettiin yli 80 vuotta sitten mahdollistamaan tuolloin lähes olematonta syövänhoitoa. Työpaikkani Pirkanmaan Syöpäyhdistys on muun muassa perustanut Pohjoismaiden ensimmäisen saattohoitokodin ja jakoi edellisenä vuonna 250 000 euroa syöpätutkimukselle.  Lisää järjestöjen saavuksia löytyy Järjestö100-sivustolta. Kaikkien saavutusten lisäksi mahdollistetaan joka päivä valtava määrä perustyötä.

Hienoa, että Brother Christmasilla ja auttamistyöllä on paljon tukijoita ja hienoa, että auttamishalua arvostetaan. Järjestöjen kannattaa ottaa opiksi tästä, tuoda toimintaansa enemmän ja rohkeammin esiin, myös henkilöiden ja tarinoiden avulla. Lisäksi on syytä etsiä uudenlaisia tapoja toimia ja kutsua ihmisiä mukaan toimimaan.

Ja toisaalta järjestöjen pitää sitkeästi jatkaa sitä tinkimätöntä ruohonjuuritason tekemistä, josta ei näyttäviä somejulkaisuja hevillä saa – tarjota kahvia ja juttuseuraa yksinäisille, vaikuttaa pitkäjänteisesti lakeihin ja käyttää tunteja ja taas tunteja toiminnan tuloksellisuuden asianmukaisuuden raportoimiseen rahoittajille. Edistää ihmisten hyvinvointia.

***

Minua pelotti kirjoittaa tämä teksti. Olen nähnyt millaisella tunteella ja volyymilla ihmiset puolustavat Brother Christmasia (todellista sitoutumista!). Ammattimaisen, laadukkaan järjestötoiminnan esiin nostaminen ja puolustaminen on minulle kuitenkin niin tärkeää, että päätin ottaa riskin mahdollisen someryöpytyksen uhallakin.

 

Kategoria(t): Järjestöt | Avainsanat: , , | 10 kommenttia